Vapaaehtoisena tehtäviini kuuluu kirjoittaa väliraportti ja loppuraportti, joissa minua kehotetaan muunmuassa miettimään, mitä olen oppinut kehitysyhteistyöstä. Reilu kauppa ei ole kehitysyhteistyötä kahden maan välillä, mutta tavallaan se on kehitysyhteistyötä ensimmäisen maailman kuluttajien ja kolmannen maailman tuottajien välillä.
Se on reilumpaa kuin klassinen kehitysyhteistyö, koska molemmat antavat jotain ja saavat jotain takaisin. Kuluttajat tekevät tietoisen valinnan ostaa tuotteita, jotka on tuotettu ja kaupattu reilummalla tavalla. He saavat vastineeksi puhtaamman omantunnon ja laadukkaan tuotteen. Tuottajat täyttävät Reilun kaupan kriteerien vaatimukset ja saavat vastineeksi banaaninsa myytyä suoraan ilman välikäsiä pysyvään hintaan ja sen lisäksi Reilun kaupan lisän.
Reilun kaupan lisä on se osa systeemistä, joka eniten muistuttaa perinteistä kehitysyhteistyötä. Se ei kuulu hintaan, jonka viljelijät saavat puhtaana käteen, vaikka se riippuu myynnin määrästä. Lisä on yhden dollarin myydyltä banaanilaatikolta, ja se menee suoraan yhteiseen rahastoon. Rahat pitää käyttää yhteisiin sosiaalisiin hankkeisiin ja ympäristöhankkeisiin.
Kehitysyhteistyön perinteinen ongelma on, että ryhmä ulkomaalaisia tulee kehitysmaahan ja sanelee mitä rahoilla tehdään. Hanke ei perustu paikallisiin tarpeisiin eivätkä sitä johda paikalliset ihmiset. Reilu kauppa onnistuu välttämään tämän ongelman, koska viljelijät itse päättävät yhdessä ja demokraattisesti lisän käytöstä. He myös hallinnoivat hankkeita itse, Asoguabossa esimerkiksi terveyskeskukset, sairausvakuutus ja tuki vammaisten koululle. Viidesosa lisästä menee suoraan viidelletoista tuottajaryhmälle, jotka useimmiten käyttävät rahat yhteisiin hankintoihin tehokkuuden ja tuottavuuden lisäämiseksi. Viljelijät, jotka tietävät, mikä toimii ja mitä he tarvitsevat, päättävät siis itse, miten rahat käytetään.
Mutta kaikki tapahtuu tiettyjen kehysten sisällä. Reilun kaupan sääntöjen mukaan lisää ei saa käyttää mihin tahansa tarkoitukseen. Tässä dokumentissa selitetään rajoitukset. Ja viljelijöiden täytyy raportoida miten he ovat käyttäneet rahat. Täysin itsenäisiä he eivät siis ole.
Mutta ajatus on hyvä. Kehysten takia Reilun kaupan osuuskunnat kantavat sosiaalista vastuuta jäsenistään, mutta myös koko yhteiskunnastaan, kuten Asoguabon tapauksessa. Viljelijät antavat esimerkiksi banaaneja alueen koululaisille ja maksavat monen opettajan palkan. Muutkin kuin osuuskunnan jäsenet siis hyötyvät hankkeista. Siten osuuskunta toimii esimerkkinä myös toisille yrityksille. Se on hyvä asia maassa, jossa tähänastiset hallitukset eivät ole ottaneet sosiaalista vastuutaan vakavasti. Mutta yritysten ja teollisuusmaiden kuluttajien ei myöskään kuulu ottaa sitä vastuuta, joka pohjimmiltaan kuuluu valtiolle. Niin ajattelee myös nykyinen presidentti. Hänen hallituksensa alla monet asiat ovat muuttuneet Ecuadorissa.
Mikään kehitysyhteistyö ei kuitenkaan voi korvata valtion työtä. Toimi Reilu kauppa miten hyvin tai huonosti tahansa, eduista nauttii vain osa kansasta. Joku jää aina ulkopuolelle. Hallituksen politiikalla taas on paljon syvempi vaikutus. Tuore esimerkki: kesäkuussa hallitus päätti, että banaanien minimihinta on 5,40 dollaria laatikolta. Niin vaan viljelijöiden tulot nousivat, kuuluivat he Reiluun kauppaan tai ei. Konventionaalisen banaanin viljelijät Asoguabossa ovat tähän asti saaneet 5,05 dollaria laatikolta. Ecuadorin hallitus takaa siis reilumman hinnan kuin Reilu kauppa.
Faktaa:
Reilun kaupan banaanin minimihinta Ecuadorissa on 6,75 dollaria laatikolta. Summa menee osuuskunnalle, joka vähentää vientikustannukset ja antaa loput viljelijöille. Minimihinta on minimi, ja viljelijöitä kehotetaan neuvottelemaan itselleen paremmat hinnat. Todellisuudessa hintaa on vaikea nostaa kovin paljon.