Eräs englannintunneillamme käyvä Asoguabon viljelijän tytär sattui kerran mainitsemaan, että hän tuntee tenguelilaisen pariskunnan, jonka harrastuksena on Tenguelin historia. Saimme järjestettyä itsellemme kutsun vierailulle pariskunnan luo, ja pari viikkoa sitten matkustimme bussilla Tengueliin, vajaan parin tunnin matkan päähän Machalan kaupungista.
Tenguel on banaaniteollisuuden kannalta merkittävä paikkakunta; voidaan sanoa, että ecuadorilaisen banaanin juuret ovat Tenguelissä (kts. edellinen blogi banaanin historiasta). Yhdysvaltalainen United Fruit Company osti Hacienda Tenguelin vuonna 1934, ja kehitti alueesta oman banaaninviljelyn ympärillä pyörivän maailmansa. Ennen yhtiön tuloa Tenguel oli ollut suuri kaakaohacienda, mutta United Fruitin tulon myötä haciendasta kehittyi lopulta pieni kaupunki. Yhtiö pyrki sitouttamaan työntekijät työhön palkkaamalla pääasiassa nuoria miehiä, jotka asettuivat asumaan alueelle perheineen. Työn lisäksi yhtiö järjesti työntekijöilleen asunnon ja vapaa-ajan toimintaa urheiluseuroineen ja muine järjestöineen. Palkat ja asuinolot olivat verrattain hyvät ja ruoka edullista yhtiön omissa kaupoissa, mikä teki Hacienda Tenguelista erittäin houkuttelevan työpaikan. Valtion kontrollin puuttuessa yhtiö piti alueella järjestystä jopa omine poliisivoimineen. United Fruit pyöritti Hacienda Tenguelia vuoteen 1962 asti; suurimman osan viljelmistä tuhonnut sienitauti mal de Panamá ajoi Haciendan ongelmiin, ja vaatimukset maareformista ja ammattiliittoja perustaneet yhtiön toimintaan pettyneet työntekijät ajoivat lopulta yhtiön alueelta. Kommunismia pelännyt Ecuadorin sotilashallitus perusti epäoikeudenmukaisen maareformin jälkeen Tengueliin sotilastukikohdan tarkkailemaan tilannetta, ja se pysyi kaupungissa aina 1990-luvulle saakka. Historiastaan johtuen Tenguel on yhä tänäkin päivänä erikoinen ja tavallaan absurdi pikku kaupunki.
Perille Don Heliodoron ja Doña Alician luo päästyämme katselimme vanhoja valokuvia, nautimme mainion simpukkacevichen pataconien kera ja ihastelimme pariskunnan kotia, samalla kun kuuntelimme tarinoita menneisyydestä. Alician perhe oli muuttanut Tengueliin jo 1950-luvun puolessavälissä Alician ollessa kuusivuotias. Hänen isänsä oli ollut työnjohtaja-asemassa United Fruitin leivissä, ja Alicia on asunut siitä saakka samassa talossa, aivan Tenguelin keskustassa. Talo oli kuin museo kaikkine antiikkisine esineineen: olohuoneessa oli mm. kokoelma vanhoja puhelimia ja ompelukoneita sekä 1920-luvulta peräisin oleva levysoitin, ja seinällä roikkui erilaisia maataloustyökaluja vuosien takaa. Pihalla ulko-oven edustalla puolestaan oli vanha veturi, joka haciendan kulta-aikoina kulki silloista rautatietä pitkin kuljettaen banaanitertut pelloilta läheiseen Cocherosin satamaan – nykyään rautatietä ei enää ole, ja vaunujakaan ei taida tämän kyseisen lisäksi olla montakaan jäljellä.
Isäntäväki vei meidät myös kiertoajelulle katselemaan useita Tenguelissa vielä jäljellä olevia harjakattoisia puutaloja, joita United Fruit rakensi yli puoli vuosisataa sitten. Tenguelin katukuva onkin huomattavan eri näköinen kuin monissa muissa rannikon banaanikunnissa. Kaupungissa ei ole ruutukaavaa, vaan talot on rakennettu ikäänkuin neliön sisälle. Näimme kaupungin ulkopuolella upeita maalaistaloja, joissa asuivat aikoinaan pohjoisamerikkalaiset johtajat. Entisiä työntekijöiden taloja oli kaupungin keskustassa: perheille pienet puutalot, joiden sisäänkäynti oli rappujen yläpäässä toisessa kerroksessa, yksinäisille miehille parakkityylisiä pikkuruisia yksiöitä. Työnjohtajien talot, kuten Doña Alician talo, oli strategisesti sijoitettu teiden päätyihin – näin työntekijöiden liikkeitä oli helpompi tarkkailla. Suuri osa vanhoista taloista on jo päässyt ränsistymään, mutta osa niistä olisi vielä pelastettavissa, mikäli asia ketään kiinnostaisi, toisteli isäntämme Don Heliodoro moneen otteeseen. Ilmaston huomioon ottaen puiset talot ovat kyllä säilyneet yllättävänkin hyvin!
Pohdiskelimme, että Tenguelin kylässä vierailu ja banaaniteollisuuden historiasta kuuleminen voisi monen Banana Tourille saapuvan turistin mielestä olla mielenkiintoista banaanitilakierroksen ja Asoguabon reilun kaupan lisällä tukemiin sosiaalisiin projekteihin perehtymisen lisäksi. Lupsakka isäntämme Don Heliodoro arveli, että turistien mahdollista kiinnostusta moiseen projektiin ei kyllä moni tengueliläinen suoralta kädeltä suostuisi uskomaan, ja kertoi saaneensa jo paikallisten keskuudessa kylähullun maineen puhuessaan vanhojen puutalojen suojelemisen puolesta. Miehen jutuista sai vaikutelman, että harvassa ovat ne paikalliset, jotka ymmärtävät Tenguelin kulttuurihistoriallisen arvon päälle. Sääli sinänsä, sillä saattaa olla, että hyvinkin pian tämä mielenkiintoinen pieni kaupunki menettää suuren osan viehätyksestään vanhojen talojen mukana.