Kaukana Toronton perukoilla on rähjäinen ostoskeskus, jonka äärimmäisessä nurkassa on piskuinen, huomaamaton luontaistuotekauppa ja siellä ahdas, ikkunaton takahuone. Täällä ystäväni Radmila Rakas ja hänen miehensä Peter valmistavat Reilun kaupan suklaata. Olen paikalla tutustumassa suklaanvalmistuksen saloihin.
Tapasin Radmila Rakasin (kirjoittaisin mieluummin Rakkaan, mutta sisäinen kielipoliisini kieltää) ensimmäisen kerran ekomessuilla, jossa minä päivystin Oxfam Fair Traden pöydän takana ja Radmila markkinoi oman yrityksensä, Chocolandin Reiluja suklaaherkkuja. Radmila kauppasi tavallisten suklaalevyjen ja -patukoiden lisäksi suloisia suklaisia eläinfiguureita: kilpikonnia, sammakoita, siilejä, apinoita, norsuja, ja minä olin ihan myyty.
Kävi ilmi, että hellyttävästä sukunimestään huolimatta Radmila ei ole suomalainen vaan kotoisin Jugoslaviasta. Päivätyönään hän opettaa englantia maahanmuuttajille ja vapaa-ajasta pitää huolen Chocoland ja Reilu kauppa. Torontolaiset Reilun kaupan pienyrittäjät – kahvinpaahtajat, kahvilanpitäjät, nettikauppiaat ja suklaanvalmistajat harrastavat aktiivisesti
Reilun kaupan promovointia oman liiketoimintansa ulkopuolellakin. Moni kertoo, että tärkeä syy ryhtyä yrittäjäksi oli nimenomaan halu edistää Reilua kauppaa ja tuoda
tuotteita markkinoille.
Chocolandin suklaan raaka-aineet ovat peräisin Latinalaisesta Amerikasta: kaakao Perusta ja Dominikaanisesta tasavallasta, sokeri Paraguaysta ja Ecuadorista. Sieltä raaka-aineet laivataan Saksaan, missä
niistä valmistetaan suklaalastuja, jotka sitten tuodaan Kanadaan ja Radmilan ja Peterin minitehtaaseen edelleen jalostettaviksi.
Täytyy tunnustaa, että olen hieman järkyttynyt. Suklaa, joka on kaiken lisäksi luomua, on ylittänyt Atlantin kahdesti! Tämä ei ole pelkästään Chocolandin ongelma: Kaikki tuntemani kanadalainen Reilun kaupan luomusuklaa, on tehnyt samanlaisen matkan – Latinalaisesta Amerikasta Eurooppaan ja takaisin Amerikan mantereelle.
Mutta palatkaamme Chocolandiin. Peter näyttää minulle, kuinka suklaahiput ensin sulatetaan, minkä jälkeen ne valssataan, eli kaakon ja sokerin partikkelit pilkotaan pienemmiksi metallikuulien ja kuumuuden avulla. Tämä vaihe kestää 6-27 tuntia riippuen siitä, miten laadukasta suklaata halutaan valmistaa, ja se tekee suklaasta tasaista ja pehmeää ja vähentää rakeisuutta. Ennen muotteihin valuttamista, suklaa vielä temperoidaan, vuoroin jäähdytetään ja sulatetaan, mikä takaa paremman koostumuksen. Suklaa jäähdytetään muoteissaan, ja lopuksi muotit poistetaan ja suklaa pakataan. Chocolandissa iso osa prosessista tehdään käsin.
Ja sitten syödään. Tällä kertaa Radmila ja Peter tarjoavat tummaa riisisuklaata. Sitä maistellessamme he kertovat pienyrittäjän kivisestä tiestä. He perustivat Chocolandin noin neljä vuotta sitten, eikä yritys ole tuottanut voittoa vielä kertaakaan. He jäävät omilleen juuri ja juuri. Monta kertaa he ovat ajatelleet luopua leikistä ja sulkea koko
putiikin. Mutta nyt juuri tulevaisuus näyttää valoisammalta: Radmila on vastikään solminut sopimuksen Toronton eläintarhan lahjakaupan kanssa, joka haluaa valikoimiinsa Chocolandin Reiluja suklaaeläimiä.
Tiukkoina hetkinä rakkaus suklaaseen ja usko Reiluun kauppaan auttaa Radmilaa jaksamaan. ”Tavallisen (epäreilun) suklaan tuotantoon liittyy paljon köyhyyttä, sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja jopa lapsi ja -orjatyövoiman hyväksikäyttöä. Vaikeina aikoina antaa voimia, kun tietää, että voi tarjota kuluttajille hyvää suklaata, jonka tuotannossa ei ole riistetty lapsia eikä köyhiä ihmisiä. Suklaa on ihana asia. Kukaan ei halua yhdistää toisiinsa suklaata ja verta.”