Reilun kaupan puolesta - Repu ry

Olen näemmä melko ihastunut vastuullisuuden havainnollistamiseen liikennevaloilla. Tässä yksi sellainen suurista urheilubrändeistä: http://www.clearingthehurdles.org/response-chart. Sivuston on tehnyt Play Fair -kampanja, jonka takana on kansainvälinen Clean Clothes Campaign, kansainvälistä ay-liikettä ja muita järjestöjä.

Kyseessä on melkomoinen matriisi. Vastuullisuuden ulottuvuuksia eli rivejä on 12, ja ne koostuvat pienemmistä osa-alueista. Riveillä on mm. pitkäaikaiset liikesuhteet tehtaisiin, ay-liikkelle myötämielinen ympäristö, lyhyiden työsuhteiden suosimisen lopettaminen jne. Yrityksiä eli sarakkeita on kahdeksan. Siitä sitten arvioimaan, mikä niistä on eettisin!

Adidaksella näyttäisi ensi silmäyksellä oleva asiat kunnossa, mutta alaseuraan selatessa tulee esille, että keskeisessä osiossa, nimittäin elämiseen riittävän palkan maksussa, näkyy punaista. Muita on hankala laittaa järjestykseen, kun ulottuvuuksia on niin monta ja niitä tulee kaikissa liikennevalojen väreissä.

Niinhän se meneekin, nämä vastuullisuusasiat ovat sen verran moniulotteisia, että ranking-listoja on hankala tehdä, ja ne ovat kyseenalaisia jo senkin vuoksi, että asiat muuttuvat. On kyse siitä, mitä osa-aluetta arvostaa jonkun toisen kustannuksella. Ja tässä matriisissa on pelkästään sosiaalisen vastuun ulottuvuuksia, ei ympäristövastuuta!

Sain postimyyntiyritys X:ltä kirjekuoren, jossa oli seitsemän eri mainosta.

Yhdessä niistä oli ”suloinen tilaajaetu”: peitto ja tyyny yhdellä eurolla. YHDELLÄ EUROLLA. Se on jo niin vähän, että melkein tekisi mieli tilata. Yksi euro ei ole mitään. Arvoltaan setti on mainoksen mukaan 29,90 euroa. Toisaalta settiä voi tilata lähes ilmaisen, euron hintaisen, lisäksi hintaan 9,90 euroa.

Kun tällainen paketti lähtee kuluttajille yhdellä eurolla, niin jossain on kyllä tehty työtä ja lujaa. On sanomattakin selvää, että tyyny ja peitto eivät omaa mitään eettisesti toteutetun työn sertifikaattia.

Postimyyntiyrityksen uusimmassa katalogissa on 10 000 tuotetta. Yksi kirjeen mainoslappusista lupaa minulle 30 prosentin alennuksen tilaukseni kalleimmasta tuotteesta. ”Upeita uutuuksia viikoittain!” ”Fiksua ja sujuvaa shoppailua!” Näin mainos huutaa.

Yhdessä lapussa on talvilöydöt. Jopa 70 prosenttia alennusta. Kaikki maksaa ihan hirveän vähän: takki 36 €, neule 11 €, toppi 5,50 €.

Kolme viimeistä kirjekuoren mainosta keskittyvät lainoihin. Vaikka maailman halvimpiin vaatteisiin ei olisikaan varaa, ne on mahdollista saada:

Yksityislaina, lainaa jopa 2500 euroa ilman vakuuksia. Tai postimyynnin oma tili, jolla voi jaksottaa laskut juuri itselle sopiviin eriin. Viimeisenä vaihtoehtona lasku, jolla on jopa 45 päivää maksuaikaa.

Verta, hikeä ja t-paitoja on tosi-TV -ohjelma muotia rakastavista brittinuorista, jotka menevät töihin intialaisille vaatetehtaille. Neliosaisesta sarjasta on tullut kaksi osaa.

Melkein jätin ensimmäisen osan katsomisen kesken, kun mielestäni ohjelman tekijöillä oli oma eettisyytensä kateissa. Zoomattiin itkua, vaikka asianomainen kielsi. Katsoin kuitenkin osan ja toisenkin, loppuun. Toinen osa ei ollut enää niin paha tuon itkun kannalta, vaikka siinäkin oli ahdistusta kyllikseen.

Sinänsä ohjelman tekijöillä oli kuitenkin varmasti hyvät aikeet, ja on hyvä idea tehdä tosi-TV:tä oikeista oloista Etelässä. Olen myös kuullut ylistäviä kommentteja ohjelmasta, koska siinä ilmenee hyvin intialaisten vaikea tilanne.

Räätälit saivat pienemmillään 10 rupiaa per paita. Se on 16 eurosenttiä nykyisillä kursseilla. Hyvä ompelija (huono ei kykene tuohon määrään) joutuu tekemään päivässä 20 kelpuutettavaa vaatetta saadakseen 200 rupiaa eli 3,1 euroa. YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä ja toinen köyhyysraja kaksi dollaria päivässä.

Nuoret britit eivät saavuttaneet edes kuuden paidan määrää kolmessa vuorokaudessa. Paljon kangasta meni haaskuuseen.