Talveni meni aika mukavasti ilman vierailuja vaatekauppoihin. Pipon, kaulahuivin ja takin alle voi ilmeisesti piiloutua ilman paineita pukeutumisesta. Tuntuu, että kevään tullen renttulookia ei enää pysty pitämään salassa, kun auringonpaiste paljastaa säälimättä nukkaiset sukkahousut, pesussa kutistuneen (hmm..) mekon ja kissan karvoilla kuorrutetun villatakin.

Yksi syy vaatekauppa-detoxiini oli kantakauppani ovien sulkeutuminen. Se oli se ihana putiikki Annankadulla, jossa myytiin Suomessa valmistettuja vaatteita, muun muassa bambuna ja Reilun kaupan puuvillana. Nyt kauppa on suljettu toistaiseksi, omistajan äitiysloman vuoksi. Jo ennestään minimalistinen shoppailukäyttäytymiseni kutistui huomaamatta vielä pienemmäksi.

Kuten detoxit yleensä, myös shoppailu-detox tekee hyvää. Vietin juuri Prahassa kuukauden, eikä kiinnostanut millään tavalla käydä ”pääkauppakatujen” ketjuliikkeissä. Kävin myös kaupungin Fashion Weekend -tapahtumassa, jossa esiteltiin ja myytiin tšekki-suunnittelijoiden vaatteita. Vaikka tavara oli todella hyvännäköistä, en ihme kyllä ostanut sieltäkään mitään – se on jo huolestuttavaa.

Eipä kiinnosta shoppailu edelleenkään. Kun on hetken aikaa pysynyt kaupoista poissa, niin niihin haluaa palata yhä harvemmin ja harvemmin. Tämä tuntuu hyvältä, rahapussissa ja levottomassa sielussa.

”Ostan vaatteeni sieltä, mistä halvimmalla saan.”

Tällä kertaa lauseen sanoi minulle henkilö, joka kertoi ostavansa vaatteensa Amerikasta, työmatkoilta. Yleinen ja ihan ymmärrettäväkin lause. Ei jokaista voi vaatteiden tuotanto-olosuhteet kiinnostaa.

Mielenkiintoiseksi kommentin teki se, että kyseessä oli haastattelutilanne, jossa aiheena oli eräs ekologinen ja eettinen vaatebrändi. Ja haastateltavana brändin omistaja.

Joskus eettisestä vaatetuotannosta puhuminen on kuin punainen lakana härälle. Niin tässäkin haastattelutilanteessa.

"Onko luomupuuvillan tekeminen järkevää, kun vaihtoehtona on olla vallan tekemättä puuvillaa? Sillä puuvillantuotannon lopettaminenhan olisi ultimate-voitto luonnolle."

"Aasiassa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka suostuvat työskentelemään hikipajoissa."

"Voiko koskaan kuitenkaan oikeasti tietää, mistä vaate on kotoisin? Sertifikaatteihin ei kannata luottaa, sillä aina on väärinkäytöksiä."

"Reilu kauppa on pelkkä myynninedistämisväline ja siksi epäluotettava."

"Tarvitseeko meidän ylipäätään käyttää vaatteita?"

Sanalliset tikarit lensivät ja minä yritin suojautua pikkuruisella Moleskine-lehtiölläni.

Kuten monessa muussakin jutussa, niin myös eettisestä vaatetuksesta puhuttaessa joku aina nostaa esille kysymyksen: kannattaako mitään tehdä, koska joku kuitenkin jossakin ei pelaa samoilla pelisäännöillä. Miksi minä pukeutuisin eettisesti, kun naapuri ei sitä taatusti tee?

Sain postimyyntiyritys X:ltä kirjekuoren, jossa oli seitsemän eri mainosta.

Yhdessä niistä oli ”suloinen tilaajaetu”: peitto ja tyyny yhdellä eurolla. YHDELLÄ EUROLLA. Se on jo niin vähän, että melkein tekisi mieli tilata. Yksi euro ei ole mitään. Arvoltaan setti on mainoksen mukaan 29,90 euroa. Toisaalta settiä voi tilata lähes ilmaisen, euron hintaisen, lisäksi hintaan 9,90 euroa.

Kun tällainen paketti lähtee kuluttajille yhdellä eurolla, niin jossain on kyllä tehty työtä ja lujaa. On sanomattakin selvää, että tyyny ja peitto eivät omaa mitään eettisesti toteutetun työn sertifikaattia.

Postimyyntiyrityksen uusimmassa katalogissa on 10 000 tuotetta. Yksi kirjeen mainoslappusista lupaa minulle 30 prosentin alennuksen tilaukseni kalleimmasta tuotteesta. ”Upeita uutuuksia viikoittain!” ”Fiksua ja sujuvaa shoppailua!” Näin mainos huutaa.

Yhdessä lapussa on talvilöydöt. Jopa 70 prosenttia alennusta. Kaikki maksaa ihan hirveän vähän: takki 36 €, neule 11 €, toppi 5,50 €.

Kolme viimeistä kirjekuoren mainosta keskittyvät lainoihin. Vaikka maailman halvimpiin vaatteisiin ei olisikaan varaa, ne on mahdollista saada:

Yksityislaina, lainaa jopa 2500 euroa ilman vakuuksia. Tai postimyynnin oma tili, jolla voi jaksottaa laskut juuri itselle sopiviin eriin. Viimeisenä vaihtoehtona lasku, jolla on jopa 45 päivää maksuaikaa.