Reilun kaupan puolesta - Repu ry

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Lukaisinpa tässä läpi kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n erinomaisen ja pitkän nettiartikkelin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoista (Code of Conduct). Seuraa puolueellinen kommentoitu tiivistelmä.

Koko homma alkoi 70-luvulla. Silloin valtiot olivat vielä valtioita, eli ne toimivat ihmisten, ei yritysten parhaaksi. YK:ssa tehtiin hienoja köyhyyden poistamiseen tähtääviä päätöslauselmia ja aloitettiin kunnianhimoisia prosesseja, jotka unohtuivat 80- ja 90-luvuilla. Kehitys ei aina kehity.

Ay-liike oli 70-luvuilla mukana muotoilemassa kahta ohjeistoa, Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1977 valmistunutta kolmenkeskistä julistusta monikansallisten yritysten ja sosiaalipolitiikan periaatteista (jolla on yhtä pitkä englanninkielinen nimi) sekä vuonna 1976 valmistuneita rikkaiden maiden järjestön OECD:n yleisiä ohjeita monikansallisia yrityksiä varten. Kuten huomaatte, nämä koskevat yrityksiä kansainvälisesti. Huomatkaa myös, että molemmissa ohjeistoissa puhutaan monikansallisista yrityksistä, ei itsenäisiltä yrityksiltä alihankkimisesta. Palaan tähän vielä.

Nämä kaksi ohjeistoa, ILO:n julistus ja OECD:n ohjeet, ovat edelleenkin ahkerassa käytössä. Niiden ongelmana on se, että ne ovat vain suosituksia, eivätkä ne ole sitovia.

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.